Olisihan sitä kirveellä töitä
On murheellista seurata maaseudun kehitystä. Kaikkialla puhutaan kehittämisestä ja tulevaisuuden turvaavista, kauas kantoisista ajatuksista saada asua kotona mahdollisimman pitkään. Sitä sanotaan ihmisarvoisen elämän puolustamiseksi.
On jo kauan nähty, että jotka eniten puhuvat kehittämisestä, eivät huomaakaan, että asialle täytyisi konkreettisesti tehdäkin jotain.
Taajaman asukkailta perittiin aikanaan katumaksu. Maksu muutettiin yhtäkkiä kiinteistöveroksi, jotta saadaan taajamien palvelut turvattua haja-asutusalueen ihmisten tuella.
Kritisoin aikanaan kiinteistöveroa vastaan. Ihmettelin, eikö kukaan haja-asutusalueen ihmisistä ottaisi kantaa asiassa - ei.
Taajaman asukkaille tuodaan vesi-, viemäri- ja sähköjohdot tontin laitaan, tehdään asfalttitiet, aurataan lumet ja on totta kai katuvalotkin kaikilla, mitenkäs muuten. Lisäksi palvelut ovat ”nurkan takana”.
Haja-asutusalueen asukkaat rakentavat itse tietkin rakennuksille, jotta pääsevät maksamaan kiinteistöveroa. Joka vuosi kunnat iloitsevat veroparatiisin tuottoja. Kohta ne perivät maksuja jo ladoista ja leikkimökeistäkin.
Lisää velvoitteita on tulossa haja-asutusalueille vuoteen 2014 mennessä. Silloin on oltava sakokaivot ja imetyskentät joka torpassa. Sen kaiken maksaa asukas. Kuitenkaan kaikilla maaseudun asukailla ei ole varaa hankkia edes autoa. Heikkoina nälän hetkinä on tyydyttävä luusoppaan.
Sen ymmärtäisi, että kustannuksia porrastettaisiin palvelun saajien ja saamattomien välillä.
Kylänurkissa asuu silti tavoittamattomia ihmisiä, jotka ovat tänä päivänäkin jatkuvasti piilossa yhteiskunnalta.
