Kun sinnikkyys ei enää riitä
Ajoksessa sijaitseva omakotitalo nököttää kadun varressa kuin unohtuneena oman onnensa nojaan.
Ovet ovat tiukasti kiinni. Koputuksiin ei vastata, kunnes pitkän odottelun jälkeen ovi avautuu ja eteiseen tulee talon emäntä Marjatta Niemi.
Hän pahoittelee olevansa yöpuvussa, koska ei ole jaksanut pukeutua ja siivoaminenkin on jäänyt vähälle voimien uuvuttua.
Marjatta on vastannut neljä vuotta miehensä Eskon ja yhteisen kodin hoidosta.
Keittiön pöydällä on pinkoissa juuri silitettyjä vaatteita.
Samalle pöydälle ovat jääneet aamupalalta leivät, makkara ja maitopurkki. Ne eivät lämpene, sillä keittiössä on hyytävän kylmä.
Marjatta ei ole jaksanut sytyttää uuniin valkeaa. Eikä lämpöä ole juuri muuallakaan talossa.
Ainoastaan makuuhuoneessa on lämmintä kahden irtopatterin ansiosta.
– Aivoinfarktin jälkeen Esko ei ole juuri kotoaan pois liikkunut. Hän sairastaa myös epilepsiaa ja reumaa. Itselläni on selkä huonossa kunnossa ja masennus vaivaa. Taisi tulla sydämen ohitusleikkauksen jälkitautina, rouva kertoo.
Talon vessassa ollut vesivahinko on levinnyt eteiseen. Rikkinäinen lämminvesiboileri roikkuu tyhjän panttina nurkassa.
Hanasta tulee vettä, mutta kylmää on sekin.
Eteisestä johtavat jyrkät kiviportaat kellariin. Siellä on talon pesutilat.
Kellarin oven avatessa nenään osuu vahva homeen haju.
– Vanhan keskuslämmityskattilan rikkouduttua hankimme uuden kattilan, joka toimii sähköllä ja öljyllä. Kattilan teho oli kuitenkin niin pieni, että sähkölämmitys pohotti koko ajan täysillä. Se kävi niin kalliiksi, ettemme pysty eläkkeillämme maksamaan huimia lämmityskuluja.
Nyt kattila seisoo tyhjänpanttina talon kellarissa.
Hengenvaaralliset olosuhteet
Marjatta Niemi lämmittää vedet keittiön puuhellassa ja raahaa kaksi kymmenen litran ämpäriä saunaan, jotta he voivat peseytyä miehensä kanssa.
– Joka kerta pelottaa mennä ämpäreiden ja miehen kanssa alas jyrkkiä ja kapeita kiviportaita, kun itseänikin välillä huippaa.
– En koskaan uskonut, että minä, joka olen aina auttanut muita, en itse saa vanhana apua. Olen kyllä pyytänyt sitä monilta tahoilta, mutta olemme jääneet mieheni kanssa byrokratian rattaisiin, Marjatta sanoo ja purskahtaa itkuun.
Pariskunnalle on ehdotettu palveluasumista, mutta he pelkäävät, että heidät erotetaan.
– Mies sanoo, että hän lähtee kotoaan vain saappaat edellä.
Neljän vuoden helvetti
Niemet myöntävät, että he elävät ympärivuorokautisessa helvetissä, koska kodin olosuhteet ovat asuinkelvottomat.
– Viime talvena keittiössä oli korkeintaan viisitoista astetta lämpöä, silloin kun jaksoin lämmittää uunia. Toki meillä on puita kellarissa, mutta selän vuoksi minun on vaikea nousta portaat ylös, kun sylissäni on tavaraa.
Jo 48 vuotta yhdessä ollut pariskunta sanoo aina olleensa omavarainen, joten avun pyytäminen on ollut heille vaikeaa ja jotenkin myös nöyryyttävää.
– Esko teki työuransa Veitsiluodossa ja sittemmin Kemin kaupungin huoltomiehenä. Itse työskentelin kokkina, siivoojana ja lehdenjakajana. Olemme kumpikin olleet hyvin työteliäitä. Sairaudet ja vanheneminen ovat vieneet nyt kaiken puhdin, emmekä enää selviäkään arkipäivän askareista, Marjatta sanoo hiljaa.
Silti hän jaksaa viljellä huumoria, tosin hetken kerrallaan. Itku on läsnä koko ajan.
– Meillä on sukuhauta Keminmaassa. Minut pitää haudata puun puolelle ja mies tulee viereen, Marjatta hymähtää.
Väsymys ja pelot läsnä
Eskon aivoinfarktin jälkeen pariskunta tilasi ruokapalvelusta ateriat kotiin.
– Kun kahtena päivänä oli makkarakastiketta ja perunoita ja muina päivinä pastaa, niin nopeasti se alkoi kyllästyttää. Esko tuskastui lopulta niihin pöperöihin ja pyysi, että paistaisin vaikka pari perunaa seuraksi, kun tuontiruoat eivät maistuneet miltään.
– Nukun huonosti, sillä valot on oltava yölläkin päällä. Pelkään, että kaadun ja loukkaan itseni, kun nousen yöllä auttamaan Eskoa. Aamulla keitän meille puuron ja annan Eskolle lääkkeet. Jos saan koottua itseni, teen lumityöt ja yritän selvitä kovasta palteesta portin edessä.
Käyntihetkellä portin edessä on vain pieni aukko, josta pääsee nipin napin pihaan.
Marjatta ei ole jaksanut tehdä lumitöitä.
Toivottoman tarinan kerrottuaan nainen purskahtaa jälleen itkuun.
– Väsymys ja periksi antaminen on nyt totta. Enää en jaksa taistella yksin, Marjatta nyyhkii.
Poistuessamme Niemen talosta, ohikulkija huikkaa, että ottakaa kuvaa koko kadun mitalta, sillä kadun perällä on toinen samanlainen tapaus.
Kirjoita kommentti
